Mulla on tässä oikeastaan vähän kiire – Elämän lyhyydestä

 Tapaat tutun ihmisen pitkästä aikaa ja aurinkoinen hymy nousee kasvoillesi.
– No mutta hei! Mitä sulle kuuluu?

Vaistomaisesti odotat yhtä ihastunutta kohtaamista,
ja usein se sitä onkin – ainakin hetken.

Vaihdetaan muutama sana, todetaan ettei olla nähty vähään aikaan,
ja yritetään paikantaa milloin viimeksi. Sitten se tulee.

Kotiin tässä menossa.
Perhe odottaa autossa.
Palaveri alkoi minuutti sitten.

Elämää ehdittävänä aina johonkin.

Tai koetat soittaa ystävälle, joka sitten lopulta vastaa viestillä,
koska ei ehdi puhua.
Palataan paremmalla ajalla.

Kuva: Pexels, senanur ulusoy

Kuinka monta kertaa kiire on tullut väliin?
Eikä siinä mitään – kiire pitää projektit kasassa.

Silti jää kysymys: mitä me oikeastaan menetämme,
kun kiireestä tulee oletusarvo?

Kiire ei ole vain ajan puutetta.
Se on tapa olla kohtaamatta.

    

Kuva: Scot D. Clary, Linkedin.

Martin Heidegger kirjoitti, että ihminen ei ole ensisijaisesti kiireinen olento,
vaan sellainen, joka voi halutessaan pysähtyä olemaan.
Kun elämä täyttyy jatkuvasta tekemisestä ja hoidettavista asioista,
myös kohtaaminen alkaa helposti muuttua suoritukseksi.

Byung-Chul Han puolestaan puhuu “suoritusyhteiskunnasta”,
jossa ihminen on sisäisesti kiihtynyt – itse itseään kiirehtivä.
Uupumus ei synny vain liiallisesta työstä,
vaan kyvyttömyydestä pysähtyä ja sietää tyhjyyttä.

Oman maestroni, Lauri Rauhalan, mukaan ihminen on aina
tilanteessa elävä kokonaisuus – ei erillinen toimija ajassa,
vaan kehon, mielen ja elämäntilanteen yhteys.
Kiire ei ole vain tekemistä, vaan koko olemisen
ja olemisen ymmärtämisen tapa.

Kiireettömyyden rakastajan on helppoa ostaa tämä holistinen
tapa katsella ja kokea elämää. 💚

Kohtaaminen ei ole merkintä kalenterissa,
vaan tapa olla toinen ihminen toiselle. 💚

Mieli, joka on kiireinen,
ei koskaan näe selvästi. 

Syrjäytyminen ei synny vain siitä, että joku jää ulkopuolelle, 
vaan siitä, ettei kohtaamista enää tapahdu.

Ilman kohtaamista ihminen alkaa hiljalleen kadota näkyvistä.
Ei siksi, ettei häntä olisi, vaan siksi, ettei häntä enää nähdä.

Minä rakastan erityisesti hitaita aamuja.
Aikoja, jolloin ei ole yhtäänminkäänlaisiawhatsoever-pakkoja.
Tai kultaisia hetkiä kesämeren rannalla.
Tulisi jo kesä! 

Kuva: AK 2023.

Koen, että joutilaat hetket ovat luovuuden elinehto.
Paikkoja "hengitellä".
Ne herättelevät runoaihioita ja joskus niistä syntyy se ajatus,
joka ei kiireessä olisi tullut edes mieleen.

Seneca kirjoitti, ettei ongelma ole kiire,
vaan tapa, jolla käytämme aikaa.
De Brevitate Vitae, Elämän lyhyydestä,
muistuttaa juuri tästä: aika ei lopu kesken,
mutta se voi valua ohitsemme huomaamatta.

Kiitos, että luit blogini.
Pidetään huolta toisistamme. 💚