Ennen minua oli äiti – matkalla mukana

Aloittaessani tämän blogin kirjoittamisen toiseuden monimuotoisuudesta
ja monimutkaisuudesta, tänä vuonna helmikuussa, kirjoitin samanaikaisesti ja kaikin käpälin 
tutkimussuunnitelmaa nuorten syrjäytymisen tutkimusta varten. 
Ajattelin, että blogin kirjoittaminen innostaisi minua tutkimussuunnitelman
hiomisessa ja pitäisi vireessä. Näin on käynytkin, ainakin omasta mielestäni.

Lähdin liikkeelle henkilökohtaisista kokemuksista. Miksi ei, koska fenomenologinen 
lähestymistapa on tutkimukseni ydintä. Syrjäytyminen on aiheena minulle tärkeä myös
sen yhteiskunnallisen merkityksen vuoksi.

Kirjoittaminen on auttanut jäsentämään ajatuksiani ja lähestymään teemaa
omasta näkökulmastani.
Pohdiskeluissa olen toisinaan ”syrjäytynyt” myös muille lakeuksille,
kuten Emily Dickinsonin runojen kääntämisen ääreen. Sekin käy.

Tammikuussa nyt aloitan virallisesti jännittävän ja uuden elämänvaiheen:
väitöskirjatyöni Jyväskylän yliopistossa.

Olen ollut onnekas – taivaankappaleet ovat pysyneet suotuisasti siellä,
missä niiden kuuluukin pysyä. Aion vetää homman maaliin, ellei mundi ruina.

Mutta ennen minua oli äiti.
Kaikki se huolenpito, ja jota yhä on. 💚

– Kuinka siellä koulussa on mennyt? Ossaako ne oppilaat olla sielä ihimisiksi?

Äitini koki elämässään jo nuorena monta vaikeaa aikaa, muun muassa 
kaksi evakkomatkaa. Ensimmäinen alkoi jotakuinkin siitä, kun hän ja veljensä palasivat
aamuiselta koulumatkalta kotiin. Opettaja oli lähettänyt heitä vastaan oppilaan tuomaan
viestiä, että sota on alkanut. Kotona pitäisi laittaa asiat nyt valmiiksi. Seuraavana aamuna
tulisi kuorma-auto noutamaan. Vanhemmat eivät tätä uskoneet, vaan isä koululle hiihtämään,
että pitikö lasten kertoma todella paikkansa. Vaikea sitäkään täältä ajasta ymmärtää,
että radioita ei ollut.

Jatkosodan alkaessa äitini kuljetti kotitilan lehmät sotatoimialueiden läpi, paikoin tiettömän
matkan aina Kuusamon Heikkilän kylästä Ruukkiin, josta matka jatkui junalla Merijärvelle.
Sanomattakin selvää, että ajan lasten koulunkäynnit jäivät vähäisiksi.
Syrjäytyminen ei silloin ollut se keskustelun aihe.

   Kuva: Kauko Kivi, SA-kuva.

Myöhemmin äitini on kertonut, että opettaja tuli varta vasten kotiin
vanhemmille puhumaan, että josko kuitenkin laittaisivat Aunen Ouluun oppikouluun,
sillä tytär on ilmeisen lahjakas. Mutta ajan mukaan maaseudun lapset ja nuoret tarvittiin
kuitenkin kotitöihin.

Muutto kauas kotoa olisi ollut myös taloudellisesti vaikea.
Valinnat, joita oli tehtävä, olivat seurausta koko maata kohdanneesta uhasta. 

Mikä uhkaa nuoriamme nyt?

Syrjäytyminen on monivaiheinen ilmiö.
Se voi olla prosessi.
Se voi olla huomaamatonta – koulussa oppilaat
saattavat jättää kaverinsa huomiotta, käyttäytyä kuin yksi heistä olisi ilmaa,
jättävät esimerkiksi istumatta viereen ruokalassa.
Toistuva syrjityksi tuleminen johtaa vaiheittaiseen haluun astua syrjään.

Pois, pois potkittiin.  

(Lastenkirjallisuudesta olen sitä mieltä, että Oiva Paloheimon Tirlittan, kuuluu
suomalaiseen 'tämä tulee lukea ainakin' -osastoon.)

Vaiheittainen syrjäytyminen voi ilmetä myös koulutuksen ulkopuolelle jäämisenä.
Suomen Tilastokeskus kertoi tänään, että kevään 2023 ylioppilaista 65,5 % jäi koulutuksen
ulkopuolelle. Siitä kimposi kipinä tähän kirjoitukseeni, muistui mieleeni äiti.

Kauas on käyty siitä, kun syrjäytyminen oli 1800-luvun säätyluokkaisuuden kahleiden seurausta.

Nyt se on rakenteissa piilevä monenkirjava kameleontti.

Me puhumme ”meistä” ja ”heistä”, mutta emme tarkalleen ottaen näe "meitä" ja "heitä".

Me olemme heteroja ja homoja ja muun sukupuolisia oletettuja tätä nykyä kaikki tyynni. 
Saman elämänkehän lapsia, yhdenvertaista verta meissä on, sama matka jokaisen.
(Tästähän saattaisi syntyä runo... & akateemiseen kirjoittamiseen näyttäisi olevan vielä matkaa. 😃)

Äitini veljien sotakertomusten mukaan miehet ymmärsivät ja hyväksyivät toisiaan,
riippumatta siitä, keitä he olivat, mitä he tunsivat ja mitä aatetta tunnustivat.
Minkäpä sitä Luojan luoma itselleen voi – tämä oli ajan ääneen lausumaton totuus.
Sydämessään ihminen on ensin ihminen.

– Äiti, minä pääsin nyt sinne tohtorikoulutukseen, minne hain. Muistatko sinä sen asian?
–  No sillä tavalla! Muistanhan minä. Onneksi olokoon!

Kiitos blogini lukemisesta.
Kiitos ajastasi – pidetään toisistamme huolta. 💚